Se erilainen kepulainen

Sunnuntai 24.3.2019 klo 18:00

Tein jokin viikko sitten varsin pikaisen päätöksen lähteä ehdolle eduskuntavaaleihin, ihan ehdokasasettelun loppumetreillä. Mietin päätöstä vain noin 12 tunnin ajan. Kysyin sinä aikana neuvoa läheisiltäni sekä muutamalta ystävältä. Enemmistö heistä kehotti miettimään omaa jaksamistani ja sitä, pärjäänkö tässä tilanteessani ehdokkaana.

Tämä tilanne” on krooninen sairauteni, jonka vuoksi arki on mennyt viime vuosina aika uusiksi. Minulla on välilevynpullistuman pullistumasta johtuva krooninen neuropaattinen kipu (eli olen kipeä lähes 24/7) ja jalassani on pohjehermon halvaus. Tämä sairaus on nykyisin iso osa identiteettiäni, niin iso että lisäsin sen jopa minua kuvaileviin vaaliesittelyihin. 

Ehdokkuuttani miettiessä aloin kyseenalaistaa sitä, mitä läheiseni sanoivat. Miksi ehdokkaan täytyy olla niin sanotusti täydellinen? Miksi minä en voisi sairauteni kanssa lähteä ehdolle? Ainakin itselleni minkä tahansa henkilövaalien ehdokkaista nousee kuva superihmisistä, jotka ovat fiksuja ja filmaattisia. He ovat niitä energisiä tehoihmisiä, jotka jaksavat kiertää turuilla ja toreilla sekä hymyillä päivästä toiseen. Entä muunlaiset ehdokkaat? Miksi ehdokkaan sekä hänen elämäntilanteensa tulisi olla täydellinen? Eduskunta kuvastaa koko kansaa, eikä kansa ole täydellinen. Samassa tilanteessani kanssani on monta, ja he kaikki kaipaavat saavansa äänensä kuuluville.

Lyhyen miettimisajan jälkeen sisuunnuin, päätin lähteä ehdolle ja olla nimenomaan epätäydellinen ehdokas. Olla ihan vain minä, en mikään superihmisen muotokuva. Pyrkiä antamaan ääni monelle kaltaiselleni. Tehdä oman näköistäni kampanjaa. 

Kaikesta huolimatta tiedän, että minusta tulisi loistava ahkera ja etenkin välittävä kansanedustaja. Minulla on valtava palo muuttaa maailma paremmaksi paikaksi ja tehdä se nimenomaan kuuntelemalla muita.

Sairauteni vuoksi en pysty juurikaan seisomaan, joten turuilla ja toreilla kiertäminen jää ennen vaaleja varsin minimiin. Vaalikampanjani keskittyy siten verkkoon. Haluaisin kuitenkin kovasti jutella ihmisten kanssa ja kuulla heidän huoliaan.

Siispä kutsun sinut kotiini käymään.

Osoitteeni on Liisankatu 14 B 32, joten tervetuloa pimputtamaan ovikelloa ja tulemaan kylään keskustelemaan! Olen lähes poikkeuksetta illat ja viikonloput kotona, mutta kannattaa kuitenkin laittaa viestiä, mikäli et halua tehdä turhaa reissua. Yllätysvieraat ovat toki tervetulleita. En lupaa kotini olevan siisti, vaan tavallisesta arjesta sekaisin, ja itse luultavasti istun kotona ”pieruverkkareissani” sohvalla, mutta teetä lupaan keittää ja käydä hyvät keskustelut. Kahvia ei valitettavasti ole (minikeittiööni ei kahvinkeitintä mahdu) mutta ehkä valmispullaa ja -keksejä (kun eihän tässä ole aikaa ja energiaa leipoa).

PS. Yritän myös tässä arjen tiimellyksessä avata ajatuksiani vaaleihin liittyen niin tässä blogissa kuin pian avattavassa vlogissa. Tervetuloa seuraamaan!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: edusuntavaalit 2019, ehdokkuus

Vuosipäivä, jota en haluaisi viettää

Sunnuntai 25.3.2018 klo 17:46

Avatessani vuosia sitten nämä kotisivuni suunnitelmissani oli aloittaa myös blogin aktiivinen kirjoittaminen, sillä halusin osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja sitten pum, sairastuin, ja blogi on ollutkin hiljaa siitä lähtien. Viikko sitten sunnuntaina vietin vuosipäivää, jota en todellakaan haluaisi viettää. Olen ollut hyvin avoin sairaudestani niin somessa kuin henkilökohtaisessa elämässäni, mutta en ole aiemmin julkisesti kertonut koko tarinaa.

Siitä on tosiaankin kulunut jo viisi pitkää vuotta, kun istuin Haartmanin sairaalapäivystyksessä sängyllä vahvasti lääkittynä ja itkin. Tosin en itkenyt ambulanssilla sairaalaan joutumista, sillä en tajunnut vielä tilanteen vakavuutta. Itkin onnesta, sillä olin juuri lukenut viestin, jonka mukaan olin saanut gradustani toiseksi parhaan arvosanan. Vahva lääkitys vei ajatukseni pois koetusta kivusta ja oikean jalan halvauksesta.

Aiemmin sinä päivänä olin ollut kotona hoitamassa kuumeista Einoa. Kesken päivän, ihan ilman mitään syytä, jalkaani iski hirvittävä hermokipu, johon kotona olevat särkylääkkeet eivät auttaneet. Jalka alkoi myös muuttua tunnottomaksi enkä kyennyt enää liikuttamaan sitä. Koska en voinut tehdä muuta kuin maata eteisen lattialla tuolloin 3-vuotiaan Einon leikkiessä vieressä lattialla, oli pakko soittaa hätänumeroon.

Olin jo parin vuoden ajan kärsinyt jalkaan säteilevistä iskiaskivuista, joiden oli todettu hyvin todennäköisesti johtuvan välilevynpullistumasta. Pullistumaa oli päätetty hoitaa konservatiivisesti eli ilman leikkaushoitoa. En ollut myöskään käynyt magneettikuvassa. Tuona kyseisenä päivänä selkääni tuli kaksi isoa pullistumaa, jotka kivun lisäksi halvaannuttivat jalkani. Sairaalaan saapuessani jalkani oli tunnoton lantioon saakka, enkä pystynyt liikuttamaan jalkaa lainkaan polvesta alaspäin. Vaikka kuinka yritin, jalkapöytäni ei liikkunut mihinkään. En kuitenkaan jostain syystä osannut pelätä, sillä olin ilmeisesti näin jälkikäteen päätellen shokissa.

Töölön sairaalan traumapoliklinikalle siirron ja illan erittäin intensiivisten tutkimusten jälkeen lääkäri ilmoitti puoliltaöin leikkauksen olevan edessä heti ensimmäisenä aamulla. Kasvaintakin oli epäilty, mutta diagnoosi varmistui magneettikuvan jälkeen kahdeksi pullistumaksi. Nopeasti tehty leikkaus pelasti osittain jalkani, sillä halvaus jäi enää jalan pohjehermoon. Pullistuma uusiutui valitettavasti vielä kahden viikon päästä, jolloin jouduin uusintaleikkaukseen. 

Leikkauksista toivuttuani alkoi uudenlainen arki. Jouduin opettelemaan uudelleen kävelemään ja kävelinkin kotona maton reunoja pitkin yrittäen muistaa, miten toisen jalan kuuluisi liikkua. Se oli todella vaikeaa, ja jalka vain läpsyi perässä. Juosta en osaa edelleenkään, vaan se on varsin ihmeellistä vaappumista. Kävin fysioterapiassa useaan otteeseen, vuosien ajan. Tein jumppaohjeita arjessa, kuten esimerkiksi vatsalihasrutistuksia ratikassa. Kävelin pitkään kävelykepin kanssa ja opettelin kävelemään. Nilkka ”läpsyi” perässä pitkään, ja sen vuoksi nyrjäytin pahasti nilkkani useaan otteeseen. Nilkka on nyt hyvin löysä ja saattaa nyrjähtää esimerkiksi varpaille noustessa.

Minut leikannut ortopedi totesi, että kaksi vuotta on paranemisen suhteen rajapyykki. Mikäli halvaus tuonkin jälkeen on olemassa, se hyvin epätodennäköisesti paranee. Eli tämän kanssa tullaan nyt elämään hamaan tappiin asti. Pystyn osittain koukistamaan halvaantuneen jalan varpaita, ylöspäin ne eivät liiku. Jalkapöytäni ja osa pohkeen lihaksista on kuihtunut ja jalka on huomattavasti kapeampi kuin terve jalkani. Nämä kuihtuneet lihakset ovat yllättävän tärkeitä muun muassa liikkumisen ja tasapainon kannalta, joten en enää ole niin ketterä kuin ennen. Tunnen itseni hyvin kömpelöksi liikkeissäni. Kävelen hitaasti ja halvaantunut jalkani väsyy nopeammin kuin terve, joten pidemmät matkat kävelen mielelläni kävelykepin kanssa jaksaakseni paremmin. Mikäli kävelen pitkän päivän, joudun lepäämään seuraavan, sillä jalkani ei vain liiku. Joudun siis suunnittelemaan arkeani enemmän ja miettimään, miten tasapainotan kiireisen arjen, jotta palaudun riittävästi. Tosin olen siinä jo erittäin taitava ja se sujuu täysin luontevasti.

Vaikeinta on ollut opetella elämään hermovammasta johtuneen kroonisen neuropaattisen kivun kanssa. Kipuni eivät siis jääneet leikkauspöydälle, vaan jatkuneet siitä asti. Tällainen hermovamma, joka halvaannutti jalkani ja aiheutti kroonisen kivun, syntyy kun välilevyn sisällä oleva hapan, hyytelömäinen massa pursuaa ulos ärsyttäen vieressä kulkevaa hermojuurta. Leikkauksessa tämä massa poistettiin ja alue siistittiin, mutta kipuratani olivat jo herkistyneet luullen vielä näin viiden vuoden jälkeenkin, että tämä akuutti kipu on muka päällä.

Useiden lääkekokeilujen, akupunktioiden, mindfulnessin, fysioterapian, kipupsykologin ja monen muun hoitokeinon jälkeen kävin Töölön sairaalassa neurologin konsultoitavana. Tällöin päätettiin, että minulle asennetaan selkään selkäydinstimulaattori, joka blokkaisi sähkövirran avulla aivoihin kulkevaa kipuviestiä. Laite asennettiin Peijaksen sairaalassa joulukuussa 2016 pitkän odotuksen jälkeen, ja jo kahden viikon testiaika osoitti, että laite kannattaa asentaa pysyvästi. Nyt minulla on selässä ja pakarassa tekniikkaa 25 000 euron edestä. Olen katsonut netistä, että USA:ssa kyseinen leikkaus ja laite saattavat maksaa jopa 100 000 dollaria. Hallitsen laitetta iPodilla, joka ottaa bluetoothin kautta siihen yhteyttä. Pystyn säätämään itse sen voimakkuutta. 

Blogi_-_Stimulaattorin_-_ohjain.jpgSuhtauduin tähän(kin) hoitoon hyvin pessimistisesti odottaen korkeintaan vähäistä toimintakyvyn nousua. Yllätyksekseni ensimmäisen vuoden ajan toimintakykyni on parantunut koko ajan, kipu vähentynyt merkittävästi ja väsymys alkanut kaikota. Saan edelleen joitain pahempia kipukohtauksia, mutta niitä tulee onneksi hyvin harvoin. Jalkaa särkee edelleen lähes koko ajan, mutta yhä enemmän on hetkiä, jolloin kipua ei ole juuri lainkaan tai jopa ei ollenkaan. Yhä useammin kivun olemassaolo on helpompaa ja helpompaa unohtaa. Stimulaattori todella toimii, ja vieläpä loistavasti!

Olen saanut todella loistavaa hoitoa niin Töölön sairaalassa kuin Meilahdessa HYKS:n kipupoliklinikalla. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että minua ovat leikanneet ja hoitaneet yhdet Suomen parhaimmista ammattilaisista. Olen siten nykyisin hyvin onnellinen veronmaksaja, olenhan saanut yhteiskunnalta apua niin paljon. Huonojakin kokemuksia toki mukaan mahtuu, kuten se miten makasin ja itkin Haartmanin sairaalan eteisen lattialla kykenemättä liikkumaan kivun takia, ja miten minut avunpyyntöjen jälkeen vain käskettiin tylysti poistumaan (en vieläkään kunnolla muista, miten pääsin tuolloin kotiin asti, muistikuvat ovat kivun vuoksi hyvin hämäriä tuon ja muutaman muun päivän ajan). Kipupotilaiden huonosta hoidosta voisin kirjoittaa vaikka romaanin.

Työkykyni on onnekseni säilynyt lähes koko ajan ja olen onnistunut etenemään urallani koko tämän viiden vuoden ajan. Tämä ei ole itsestäänselvyys ja olen onnellinen, että minulla on ollut voimia ja sisua jatkaa. Minulla on ollut onni saada loistavia ja ymmärtäviä työnantajia, jotka ovat joustaneet tilanteen niin vaatiessa. Vastineeksi he ovat saaneet motivoituneen ja sitoutuneen työntekijän. Työ on ollut minulle yksi suurimmista selviytymiskeinoista. Olen kouluttautunut unelma-ammattiini ja työ on intohimoni. Niinpä työ on minulle vanhemmuuden lisäksi parhaita ”kipulääkkeitä”.

En ole halunnut lopettaa elämästä sairauden takia, joten olen halunnut viettää lapseni kanssa mahdollisimman normaalia arkea – sekä tietenkin myös sitä juhlaa. Kun voimani ovat olleet vähissä, Eino on ollut aina kaikessa etusijalla. Kun valittelin eräälle asiantuntijalle sitä, miten Eino joutuu elämään kipeän äidin kanssa, tämä asiantuntija sanoi, että harva lapsi saa noin paljon aikaa ja läsnäoloa vanhempansa kanssa kuin Eino minun kanssani. Minä kun kipeänä en jaksanut usein tehdä muuta kuin levätä, joten nämä ajat Eino oli (ja on edelleenkin) kainaloisenani meidän jutellessa ja höpötellessä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tajusin silloin, että voin olla loistava äiti näinkin.

Olen myös esimerkiksi matkannut kipuni ja kävelykeppini kanssa yksin Pohjois-Koreassa, Kiinassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Gambiassa. Näistä reissuista olen erityisen ylpeä, sillä olen pärjännyt vaikeissakin tilanteissa, täysin yksin.

Olen toisaalta joutunut maksamaan kalliin hinnan sairaudestani. Suurin hinta oli avioliiton kaatuminen ja muutto pois hyvin rakkaaksi muuttuneesta kodista. Toinen on sosiaalisen elämän radikaali menetys ja yksin jääminen. Kaverit ja tuttavat ovat siten kadonneet ympäriltä, kun en ole kyennyt ja jaksanut pitää yhteyttä. Apua vaikeaan tilanteeseen on ollut ympäristöltä välillä hyvin vaikeaa saada, silloinkin kun olen rohkaistunut sitä kysymään. Masennuin, kun elämä heitti häränpyllyä lähes yhdessä päivässä enkä kyennyt enää siihen, mitä olin aiemmin pystynyt tekemään. Lisäksi olin ennen sairastumista hyvässä fyysisessä kunnossa sekä normaalipainoinen. Nyt saatan jaksaa treenata spinning-pyörällä 15 minuuttia ennen kuin jalka sanoo sopimuksen irti ja painoa on noin 25 kiloa liikaa.

Paljon on siis vielä elämässäni parannettavaa, mutta masennus on onneksi taakse jäänyttä ja olen sopeutunut näiden viiden vuoden ajan elämään lievän liikuntavammani ja kipuni kanssa. Selässäni oleva stimulaattori antoi minulle mahdollisuuden jälleen siihen elämään, jota elin vielä viisi vuotta sitten. Minulla on nykyisin energiaa aivan eri tavalla kuin aiemmin tämän viiden vuoden aikana. Minulla on aivan mielettömän ihana lapsi, kiva pikkukoti Kruununhaassa (olenhan aina halunnut kodin kantakaupungista palveluiden keskeltä) sekä upean loistava ja motivoiva työpaikka, jossa voisin vain hymyillä koko ajan tyytyväisyydestä ja innosta. Lisäksi olen perustanut yrityksen, jonka palveluja juuri parhaillaan kehitän, minulla on toimeksianto vielä edellisen työpaikkani kanssa ja olen vihdoin viimein alkanut jälleen kirjoittaa tätä blogia.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

PS. Teen tietoisen riskin julkaisemalla tämän tekstin. Mikäli olet potentiaalinen tuleva työnantajani tai yhteistyökumppanini, ja nyt mietit, voiko minun kanssani tehdä yhteistyötä, huoli pois! Julkaisen tekstin juuri osoittaakseni, että uraa voi tehdä sekä työssä onnistua kroonisesta sairaudesta huolimatta. Työelämässä tulee olla tilaa erilaisille ja erikuntoisille ihmisille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: krooninen kipu, vertaistuki, välilevyn pullistuma, pohjehermon halvaus, sisulla eteenpäin

Hyvä Aku Louhimies, palkkaa tasa-arvokonsultti!

Tiistai 20.3.2018 klo 22:59

Eilen saimme lukea jälleen uudesta, #metoo kampanjan ansiosta julkisuuteen tulleesta tapauksesta. Tuntuu, että vihdoinkin tasa-arvon saralla tapahtuu jotain hyvin merkittävää. Voin melkein kuulla sen kolinan, kun sukupuoliin perustuvat valtarakenteet murtuvat ja kaatuvat. Tai ainakin toivon, että ne kaatuvat. Tuntuu nimittäin siltä, että yksi olennainen pointti puuttuu tästä eilen alkaneesta keskustelusta. Ja se pointti on valta.

Louhimieheen liittyvässä uutisoinnissa nousi hyvin voimakkaana esiin naisten kokemukset ja toisaalta Louhimiehen vahva hämmennys ja epäusko siitä, mitä vuosien varrella oli oikein tapahtunut. Tänään on uutisoitu, että Louhimies pyysi anteeksi vain sitä, ettei kuunnellut, ei sitä mitä oli tehnyt. Olisin kuitenkin toivonut vielä enemmän keskustelua tähän asetelmaan liittyvästä epäterveellisestä, sukupuolittuneesta vallankäytöstä.

Yritän nyt vääntää rautalangasta, mitä tarkoitan.

Valta on siitä jännä juttu, että se on hyvin voimakkaasti sukupuolittunutta, eli miehet pystyvät käyttämään sitä sanoin ja teoin enemmän suhteessa naisiin ja muunsukupuolisiin. Miehillä kun nyt vain tuppaa olemaan edelleen enemmän valtaa. Haluan käyttää termiä epäterveellinen vallankäyttö, sillä jokainen on voinut uutisoinnista lukea, millaisia seurauksia tällaisella vallankäytöllä on ollut.

Ranskalaisen filosofin Michel Foucaultin mukaan valtaa on kaikkialla. Ja koska kaikkialla on valtaa, sitä muodostuu hänen mukaansa kaikkiin käytäntöihin, joissa ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Valta on tällöin hyvin arkipäiväistä, jokapäiväistä ja jokaista koskettavaa. Patriarkaatin (eli yhteiskunnan, jossa miehet ovat hallitsevassa asemassa) vahvan perinnön takia valta on usein miehinen linnake, jossa naisen ja muunsukupuolisten on vaikeaa päästä toimimaan ja käyttämään vastaavaa valtaa.  

Mutta mutta. Vaikka valtaa on kaikkialla ja se on sukupuolittunutta, sitä on erittäin vaikeaa nähdä, varsinkin jos on itse se valtaa käyttävä. Ja kaikista vaikeinta omaa, epäterveellistä vallankäyttöä tajuamaan ovat yleensä juuri nimenomaan miehet. Esimerkiksi tämän nimenomaisen tapauksen ohjaaja Aku Louhimies.

Eilisessä A-Studion keskustelussa Louhimies toisteli monta kertaa, miten ”kertoo ajatelleensa, että hänen toimintatapansa ovat sopivia, ja näyttelijät sanovat, jos tämä ei ole sopivaa”. Louhimies varmasti varsin vilpittömästi näin ajatteleekin, sillä hän ei ole tajunnut ympärilleen muodostamaansa valta-asemaa. Tämä sukupuoleen perustuva valta-asema on suosinut miesnäyttelijöitä, mutta on jättänyt naisnäyttelijät toisarvoiseen asemaan. Louhimiehen käytös on luonut ympäristön, jossa vallan käytön kohteena olevat naisnäyttelijät eivät ole uskaltaneet uhmata valtaa käyttävää miestä.

Miten tämä epäterveellinen valta-asema on sitten päässyt syntymään? Huomionarvoista Ylen alkuperäisessä jutussa oli mielestäni se, että Louhimiehellä on elokuvasta toiseen luottonäyttelijöinä samoja miehiä, jotka ovat hänen hyviä kavereitaan pitkältä ajalta. Heitä Louhimies vaikuttaa kohdelleen vertaisenaan, ”lajina” jota hän ymmärtää. Mies miehelle ja näin poispäin. Naiset taas ovat vaikuttaneet olleen hänelle ”erikoinen rotu” ja joita hän on vaihdellut elokuvasta toiseen. Ylen jutun perusteella saamani käsityksen mukaan Louhimies on kokenut tarvitsevansa naisten kanssa täysin erilaisia metodeita kuin miesten kanssa. Ihan kuin hän ei olisi uskonut, että naiset osaavat näytellä, toisin kuin miehet. Louhimies ei ole edes halunnut aidosti asettua ohjaamisen kohteena olevan naisnäyttelijän asemaan, vaan ohjannut heitä miehisen katseen ja kokemuksen kautta, ei naisten oman kokemuksen tai sanan kautta, kuten hänen olisi pitänyt ohjaajana kyetä tekemään.

Louhimiehen saama vaikutelma on ns. yhteisestä ymmärryksestä on siten täysin harhaa, jota tämä hänen työssään syntynyt vääristynyt ja epäterveellinen valta-asema on pönkittänyt ja ylläpitänyt. Tällaisessa tilanteessa vallankäytön kohteen on hyvin vaikeaa sanoa, ettei hyväksy tilannetta. Tällöin tilanne jatkuu niin, että vallankäyttäjä kuvittelee yhteisymmärryksen saavutetun ja vallan kohde puolestaan alistuu epämiellyttävään tai itselle epäedulliseen tilanteeseen.

Ja nyt viesti kaikille teille (valitettavasti yleensä miehille), jotka ette usko minua. Ette uskokaan, sillä teidän on hyvin vaikeaa nähdä oman vallankäyttönne yli. Te kun olette vallan kohteena hyvin harvoin. Suosittelen tekemään sen ymmärtämiseksi muutamia mielikuvaharjoituksia. Kuvitelkaa jokin teille hyvin tärkeä (mies)auktoriteetti, jonka haluaisitte kuollaksenne tavata. Kuvitelkaa seuraavaksi tapaamisenne, joka valitettavasti menee täysin pieleen. Arvostuksen kohteenne onkin ylimielinen, mutta oudon ystävällisellä tavalla. Saatte sen vaikutelman, ettei hän kunnioita teitä ihmisenä ja vertaisenaan, vaikka vaikuttaakin näennäisen ystävälliseltä. Miltä teistä tuntuisi? Miten reagoisitte? Voisitteko (käsi sydämellä nyt!) sanoa, että pystyisitte antamaan hänelle suoraa palautetta käytöksestään? En nimittäin usko, että pystyisitte. Tämän jälkeen voittekin yrittää asettautua meidän naisten ja muunsukupuolisten saappaisiin, jotka kohtaamme näitä tilanteita ihan joka ikinen päivä. Vähemmästäkin alkaa sulkea suunsa ja myöntyä näennäiseen yhteisymmärrykseen. Been there, done that.

Lopuksi osoitan sanani suoraan Aku Louhimiehelle.

Hyvä Aku Louhimies, totesit eilisillan A-studiossa, että sinun olisi varmaan haettava apua. Kehotankin sinua hyvä Aku palkkaamaan seuraavaan tuotantoosi tasa-arvokonsultin tai jonkun, joka tuntee sukupuolittuneita valtarakenteita ja puhetapoja. Hän voi tuotannon ajan toimia niin sanottuna työnohjaajanasi sekä opettaa, milloin valta-asemastasi ohjaajani tulee epäterveellinen ja miten vältät tämän rajan rikkoutumisen niin, että ohjaajan roolissa käyttämäsi valta on tervettä ja toista osapuolta kunnioittavaa.

Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi!

 

Kommentoi kirjoitusta.

Mihin tasa-arvotyön kunnioitus katosi?

Keskiviikko 14.11.2012 klo 22:53

Vietin tänään iltapäivän Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) 40-vuotisjuhlissa. Ohjelma oli korkeatasoinen ja erittäin mielenkiintoinen sisältäen esimerkiksi presidentti Tarja Halosen puheenvuoron. Juhlan arvovaltainen yleisö koostui pitkälti tasa-arvon parissa työskentelevistä henkilöistä, jotka hyväksyvästi hymistelivät puhujien kerratessa tasa-arvotyössä saavutettuja tavoitteita sekä vielä edessä olevaa työtä. Opiskelen itse sukupuolentutkimusta pääaineenani, joten luonnollisesti olin yksi noista hymistelijöistä.

Tunnelma kuitenkin muuttui, kun viimeisenä vuorossa ollut poliittisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen edustajista sekä parista asiantuntijasta koostunut paneeli aloitti.

Enemmistö näistä poliitikonaluista oli todennäköisesti kuunnellut meidän tasa-arvoihmisten hymistelyä päätä pudistellen, sillä paneeli lähti heti alusta räväkästi käyntiin. Heti alussa ilmeni, että suurin osa panelisteista ei ollut vakuuttunut tasa-arvotyön nykymerkityksestä. Esimerkiksi perussuomalaisten edustaja totesi, että tasa-arvoon liittyvä poliittinen työ on tehty ja nyt on aika siirtää ne käytäntöön. Osallistujista osa kyseenalaisti kiintiöt täysin ja sekä Keskustanuorten että Kokoomusnuorten edustajat mainitsivat kannattavansa niiden poistoa. Perussuomalaisten edustaja lisäsi, että hän ei halua olla kiintiönainen, vaan pätevyyden tulee ratkaista. Keskustanuorten edustaja myös mainitsi, että vaikka hän kannattaa tasa-arvoa, hän ei ole feministi. Hänen mukaansa kyseinen termi pitäisi tuulettaa kunnolla, jotta päästäisiin seuraavalle tasolle. Perussuomalaisten edustaja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt siihen että mies saisi enemmän palkkaa kuin nainen. Yleisö kohahteli ja lähes buuasi nuorten puheenvuoroille.   

Tämä ei ole vain nuorisopoliitikkojen puhetta, sillä tasa-arvon ja feminismin vastustamisesta on tullut yhtäkkiä trendikästä valtavirtaa, kirjoitti Virpi Salmi Helsingin Sanomissa lokakuussa. Salmi kirjoitti, että esimerkiksi Olivia-lehden lokakuun numerossa lukijapaneelin kyselyssä 70 prosenttia ilmoitti, ettei ole feministi. Feminismi nähtiin lukijoiden silmissä liian radikaalina ajatuksena tai jopa sovinismin vastakohtana.

Toinen vahva trendi on sukupuoliin liitettyjen roolien korostaminen. Tämä näkyy esimerkiksi kotiäitibuumina, lasten sukupuolittuneena kulttuurina ja kaipuuna esimerkiksi isovanhempiemme ja vanhempiemme ns. perinteisiin parisuhderooleihin. Muutos on mielestäni vahva vastarektio pitkään samanlaisena jatkuneeseen tasa-arvokeskusteluun. Mutta mistä tämä reaktio kumpuaa?

Kansa ei myöskään yksinkertaisesti enää jaksa kiinnostua tasa-arvoasioista kuten ei monesta muustakaan yhteiskunnallisesti tärkeästä teemasta. Tasa-arvo, mitä väliä? Eikö se saavutettu jo?

Aloitin omat viime vuonna naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi muuttuneen oppiaineen opiskelun jo kymmenen vuotta sitten. Näiden kuluneiden vuosien aikana olen huomannut selvän muutoksen suhtautumisessa oppiaineeseeni. Varsinkin nuoret naiset kurtistavat kulmiaan nykyisin kulmiaan. Saan selittää usein, etten vihaa miehiä vaan tavoittelen tasa-arvoa kaikille. Olen siis itsekin huomannut nuo yllämainitut trendit ympärilläni ja lähipiirissäni.  

Presidentti Halonen totesi puheenvuorossaan, että hän oli jo luullut heidän sukupolvensa korjanneen tiettyjä tasa-arvo-ongelmia. Keskusteltuaan kuitenkin nuoremman sukupolven edustajien kanssa hän joutui toteamaan, että ongelmat ovatkin tulleet uudelleen esille, nyt vain erilaisin vivahtein. Kun kerta sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät ongelmat ovat edelleen olemassa, minkä vuoksi tasa-arvotyötä ei kunnioiteta?

TANEn varapuheenjohtaja Tarja Filatov sanoi seminaarin loppupuheenvuorossa, että kansainvälisillä kentillä on usein varsin selvästi nähtävissä, kumpi sukupuoli on se sorretumpi. Suomessa sitä vastoin ei välttämättä nähdä enää näitä sukupuolten välisiä eroja, sillä ne ovat niin piilossa esimerkiksi yhteiskunnan rakenteissa. Menneisyydestä pitää oppia, Filotov vielä korosti. Onko nuorten sukupolvi siis tullut sokeaksi sukupuolten eroille? Ovatko meidän lapsemme vasta seuraavat, jotka saavat tasa-arvoa kurottua takapakin jälkeen?

Paneelissa mukana ollut Miessakit ry:n toiminnanjohtaja Tomi Timperi sen oivallisesti sanoi: ”Tasa-arvotyöntekijät ovat suurin haaste tasa-arvotyölle.” Paneeli olikin hyvä osoitus siitä, että meidän kannattaa katsoa peiliin.

Edellä mainittujen trendien perusteella on selvää, että tasa-arvotyölle on entistä vahvempi tarve. Jotta tätä työtä kunnioitettaisiin,  tasa-arvotyötä tekevien on katsottava ympärilleen, kuunneltava ”kenttää” ja pohdittava vakavasti, mihin suuntaan työtä tulee viedä. Tasa-arvotyön kentän ja työtä tekevien elinten sekä järjestöjen on näyttävä vahvemmin ulospäin. Lobbaamista tulee kehittää, samoin tapaa jolla asioita esitetään. Sisäänpäin kääntyminen ei enää ole mahdollista, sillä muuten tasa-arvotyön kunnioitus katoaa lopullisesti.   

Esitin tässä monta kysymystä, joihin en yksinkertaisesti osaa vastata. Osaatteko te, hyvät lukijat?

1 kommentti . Avainsanat: tasa-arvoasianneuvottelukunta TANE, tasa-arvo

Kansanedustaja Hakkaraisen mediakritiikki osui ja upposi - kuunteleeko media?

Keskiviikko 24.10.2012 klo 15:18

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen julkaisi 23.10 medialle suunnatun avoimen kirjeen, jossa syytti mediaa häneen kohdistuneesta ajojahdista. Kirje sisälsi myös kritiikkiä Seiska-lehteä ja heidän erästä toimittajaansa kohtaan. Helsingin Sanomat jakoi kirjeen tänään sosiaalisessa mediassa. Kirje kuitenkin poistettiin lähes saman tien Markkinointi&Mainonta –lehden huomautettua asiasta, sillä kirje sisälsi tarkistamattomia väitteitä. 

Ehdin lukea kirjeen kokonaan, sillä satuin olemaan juuri tuolloin Facebookissa kun Hesari julkaisi kyseisen kirjeen. Kirje on näin kuvainnollisesti sanottuna sydänverellä kirjoitettu ja sisältää erittäin hyvää mediakritiikkiä, joka osui ja upposi ainakin minuun. Kirjeessä Hakkarainen tekee hyviä huomioita poliitikkoihin kohdistuvasta median huomiosta, joka menee selvästi ylilyöntien puolelle. Esimerkiksi Hakkaraisen tytär ei kirjeen mukaan enää halua kulkea isänsä kanssa julkisilla paikoilla, sillä hän ei halua kuvansa päätyvän Seiskaan.

Keskustan entinen puheenjohtaja sekä pääministerinä toiminut Mari Kiviniemi kertoo myös hänen kohtaamastaan kritiikistä tuoreessa Gloria-lehdessä. Kiviniemi kertoo haastattelussa, että julkisen työn tekijää arvotetaan oman luonteen kautta. Kiviniemi huomauttaa, että häntä on luonnehdittu tylsäksi, liian asiakeskeiseksi ja etäiseksi, jopa hyytäväksi. En yhtään ihmettele, että moni poliitikko väsyy lukemaan itselleen tuntemattomia arvioita omasta luonteestaan ja siirtyy muihin tehtäviin.

Hakkarainen esittää kirjeessään hyvän kysymyksen: kuka haluaa enää lähteä politiikkaan kun kyseinen ajojahti on täysin sallittua? Poliitikon urassa on myös minun mielestäni yksi ainoa asia minkä takia en haluaisi yrittää hakeutua ns. valtakunnan poliitikoksi. Se on nimenomaan negatiivinen julkisuus, jonka ovat karvaasti monet kokeneet. Poliitikkona olet vapaata riistaa ja uutisia tehdään tarkistamatta. Kuten eräs Hesarin toimintaa Facebookissa kommentoinut tiivistikin, ironista tämän päivän jutussa oli se, että Hakkaraisen kirjeessä kritisoitiin lehdistöä tarkistamattomien väitteiden julkaisusta, jonka jälkeen Hesari julkaisi kirjeen tarkistamatta kirjeen väitteitä.

Poliitikon työ on kuitenkin raskasta työtä, josta saa hyvin harvoin kiitosta. Päivät ovat pitkiä, asiaa on paljon eikä lomaa juuri ole. Varsinkin luottamustoimisena kunnallispolitiikassa toimivat tekevät usein oman työpäivänsä päälle vielä illalla toisen päivän luottamustoimiensa parissa. En ymmärrä, miksi meidän kaikkien hyväksi työskentelevät ihmiset eivät saa sitä arvoa, jonka he ansaitsisivat. On ikävää, että median uutisnälkä sekä kilpailu uutisista voittavat eikä poliitikkojen tekemää työtä tuoda esiin.

Suostuuko media kuuntelemaan vihdoin monien suusta kuuluvaa kritiikkiä? Valtakunnan sylkykuppina toimiminen ei nimittäin kuulosta kovin mielenkiintoiselta uravalinnalta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: journalismin kriisi, Teuvo Hakkarainen, mediakritiikki, Mari Kiviniemi

Tarvitseeko aina osata sanoa?

Sunnuntai 21.10.2012 klo 20:43

Perjantaina 19.10 ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelissa selvitettiin niitä vaaleissa ehdokkaina olevia, jotka ovat vastanneet vaalikoneissa eniten en osaa sanoa -vastauksia. Nyt-liite pohtii jutussa, miksi nämä ehdokkaat ”haluavat päättäjiksi, jos mielipiteen muodostaminen on jo vaalikoneessa vaikeaa”.  Jutun tehnyt toimittaja soitti muutamalle eniten en osaa sanoa -vastauksia antaneelle helsinkiläiselle ehdokkaalle. Heitä tentattiin vaalikoneeseen antamistaan vastauksista ja udeltiin, miksi ehdokkaaksi on lähdetty jos mielipiteitä ei löydy.

Ensin luin jutun vain jälleen yhtenä mielenkiintoisena vaalijuttuna. Sitten luin jutun vielä uudelleen ja suutuin.

Ensin hauskana näyttäytynyt juttu muuttuikin ehdokkaiden täysin turhaksi mollaamiseksi. Jutussa eräs haastatelluista ehdokkaista myöntää, ettei oikeastaan tiedä mitä esimerkiksi hitas-järjestelmä tarkoittaa. Toimittajan piinaava utelu vaikuttaa selvältä nolaamiselta.  Olen itse yhteiskuntatieteilijä, ja voin suoraan myöntää että vaalikoneiden täyttäminen oli minullekin varsin haasteellinen tehtävä. Vastaaminen vaati monen tunnin valmistelun, googlettamisen, asiakirjojen selailun sekä pohtimisen. Miksi pitäisi olettaa, että jokainen ehdokkaaksi lähtenyt omistaa mielipiteen kaikesta mahdollisesta?  

Päätöksenteossa tarvitaan kaikenlaisilla taustoilla ja osaamisen asteilla varustettuja ihmisiä, joten myös erilaisia taustoja omaavien ihmisten tulisi lähteä ennakkoluulottomasti ehdolle vaikuttamaan oman kotikaupunkinsa asioihin. Tärkeintä ei ole tiedon määrä, vaan halu vaikuttaa ja oppia. Kontulalainen siistijä ja eiralainen kauppatieteiden maisteri ovat molemmat yhtä tärkeitä helsinkiläisiä vaikuttajia.

Nyt-liitteen perusajatus jutussa oli hyvä, sillä tokihan kansa odottaa ammattipoliitikkojen olevan vahvoja vaikuttajia, joilta löytyy ammattitaitoa sekä mielipide asiaan kuin asiaan. Mutta artikkelissa kuvassa mukana olevat olivat tavallisia ihmisiä, eivät ammattipoliitikkoja. He olivat ihmisiä, jotka olivat tehneet rohkean päätöksen ja lähteneet ehdolle kunnallisvaaleissa. Jokaisella puolueella oli näissä vaaleissa hankaluuksia saada ehdokkaita. Politiikka sekä kunnan asioihin vaikuttaminen kiinnostaa yhä harvempia. Onko tässä tilanteessa todellakin varaa lähteä nolaamaan ehdokkaiksi lähteneitä? Tekemällä ja osallistumalla oppii, ja nämäkin jutussa esiintyneet ehdokkaat ovat tämän prosessin jälkeen kokemuksen ja monen tiedon verran viisaampia. Tarvitseeko todellakin aina osata sanoa?

1 kommentti . Avainsanat: Kunnallisvaalit, NYT-liite, vaalikoneet, en osaa sanoa